Kirjabloggaajien 14. klassikkohaasteeseen valitsin luettavakseni Nobel-palkitun Aleksandr Solženitsynin pienoisromaanin Ivan Denisovitšin päivä. Vuonna 1962 julkaistua Solženitsynin esikoisteosta pidetään yhtenä lähtölaukauksista Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän julkiselle kritisoinnille siinä missä Solženitsynin laajempaa kirjallista tuotantoa pidetään usein jopa yhtenä merkittävänä tekijänä koko Neuvostojärjestelmän romahdukseen.
Ivan Denisovitšin päivä on niin kutsuttu yhdenpäivänromaani. Se kuvaa päähenkilönsä yksittäistä päivää kazakstanilaisella vankileirillä aina aamuheräämisestä viimeisiin iltapuhteisiin ja ajatuksiin ennen nukahtamista. Gulageilla vankien työpäivät olivat usein pitkiä, yli 12-tuntisia, eikä yksityistä saati valvonnan rytmittämätöntä aikaa paljoakaan ollut.
Ulkoiset olosuhteet ovat leirillä kurjat. Vaatteet ovat huonoja, niitä on liian vähän. Leipä on huonoa, keitossa on usein aineksina pilaantuneita jätteitä. Jos työtä tehdessään tahtoo pysyä lämpimänä, varsinaisen työtavoitteen lisäksi työjoukkueen on varastettava työmaalta puutavaraa lämmittääkseen edes jonkun kopin, jossa välillä lämmittää rätteihin kiedottuja jalkoja ja kuivata kasvoriepuja kun niihin on ensin pakkasessa tuntisotalla höngitty.
Järkyttävintä teoksessa ei kuitenkaan ole taistelu ruoka-annoksista tai pelko siitä, että joutuu eristysselliin, jossa sentään saa olla tekemättä työtä, mutta josta ei kosteuden ja kylmyyden takia selviä hengissä kuin tuurilla ja sittenkin vain palatakseen heti työhön. Järkyttävimpänä pidän sitä, että teos kuvaa kertojalleen päivää, joka voisi olla kuin mikä tahansa muukin. Lisäksi kertoja kokee sen harvinaisen hyvänä päivänä. Ylimääräisiä leipäannoksia, sattuman kaupalla saatu uusi työkalu ylimääräisiä tienestejä varten (vaikkakin kertoja joutuu ottamaan riskin eristysselliin joutumisesta pitäessään työkalun hallussaan) ja työn teko maistuu välillä kaikesta mielettömyydestään huolimatta.
Denisovitš on määrätty kärsimään kymmenen vuoden tuomiota, tuomiota jossa on 3653 vankeuspäivää, kuten hän itse toteaa teoksen viime metreillä. Kaikki näistä päivistä eivät voi olla hyviä millään mittarilla eikä teoksesta käy ilmi, tuleeko seuraavasta päivästä hyvä. Tarinan sisältämät riskit, tietoisesti tai vahingossa otetut, saattavat olla sellaisia, joiden ottaminen seuraavina päivinä johtaa eritysselliin, ammutuksi tulemiseen tai ruoka-annosten menettämiseen. Ivan Denisovitšin päivä on tavallaan kammottavalla tavalla myötäelettävissä sujuvan kielensä ja kerrontansa takia. Tuntuu käsittämättömältä, että lukiessaan voi ilahtua Denisovitšin mukana ylimääräisistä leipäannoksista, vaikka kertomuksen reunaehtoina on pitkä vankileirituomio ja täysin ihmisarvon vangeilta riistävät olosuhteet.
Gulageille tuomitut saivat usein kahdeksan tai kymmenen vuoden tuomioita, joskus jopa kahdenkymmenenviiden. Kirjailija itse joutui kahdeksaksi vuodeksi työleirille nykyisen Kazakstanin alueelle käyttäessään Stalinista yksityisessä kirjeenvaihdossaan nimeä viiksimies.
Eihän hän enää itsekään tiennyt, halusiko vapauteen. Alussa oli halunnut kovasti ja joka ilta oli laskenut montako päivää oli mennyt ja montako oli jäljellä. Vaan sitten oli kyllästynyt. Ja sitten oli alkanut selvitä ettei sellaisia kuin hän päästetä kotiin vaan karkotetaan. Ja missä eläminen oli parempaa – täälläkö, siellä, se oli tietymätöntä.
s. 133
Tuomiot olivat siis pitkiä ja aina niiden syy ei ollut tuomitulle itselleenkään selvä. Solženitsyn kuvailee myöhemmässä teoksessaan Vankileirien saaristo, miten ilmiantaja saattoi olla usein naapuri tai jopa oma perheenjäsen, jolta oli pidätyksen yhteydessä väkivalloin puristettu jotain nimiä; syytteet useimmiten olivat jopa täysin tekaistuja. Oikeudenkäyntejä harvoin käytiin leirijärjestelmän ollessa laajimmillaan: vankeja oli liikaa. Joskus tuomio jatkui ilman, että työleirillä olija itsekään tiesi, minkä rikoksen hän tällä kertaa väitetysti oli tehnyt. Kun vapauden portit viimein saattoivat aueta, kotiinpaluusta ei ollut takeita. Usein vapautukseen liittyi jopa vuosien mittainen matkustuskielto vanhaan kotikaupunkiin tai jopa useille eri alueille.
Minne mennä, vaikka täältä pääsisikin? Kysymys on sellainen, että se saa päähenkilönkin miettimään, miksi hän haluaisi edes päästä pois. Työleirillä on totutut säännöt, tutut ihmistyypit, tutut aikataulut, tutut vaarat ja kivut. Ulkona ei tietäisi, mistä saisi edes sen muutaman sata grammaa leipäänsä ja tähteistä tehtyä keittoaan.
Solženitsyn, Aleksandr: Ivan Denisovitšin päivä
242 s., kovakantinen
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1970 (2. painos)
suomentanut: Markku Lahtela
venäjänkielinen alkuteos: Один день Ивана Денисовча (1962)
Artikkelikuva: Wikimedia Commons (Kauno IX forto muziejus / Kaunas 9th Fort Museum)
Aiemmin olen kirjoittanut 12. klassikkohaasteeseen Natelie Zemon Daviesin Martin Guerren paluusta ja 13. klassikkohaasteeseen Dhammapadasta.
Korteneva 
