Elokuva: Milka (1980)

Tämä arvostelu sisältää runsaasti juonipaljastuksia.

Kotimaisten elokuvaklassikojen kahlaaminen tuntuu loppumattomalta urakalta, josta ei oikein aina tiedä, mistä aloittaa tai mihin suuntaan jatkaa. Reilu kuukausi sitten arvostelin Rauni Mollbergin elokuvan Maa on syntinen laulu (1973), joten tuntui suhteellisen luonnolliselta jatkaa Mollbergin parissa eikä hypätä aivan tuntemattomille vesille jonkun toisen ohjaajan tuotantoon.

Vuonna 1980 ensi-iltansa saanut Milka perustuu Timo K. Mukan romaaniin Tabu ja on siis Maa on syntinen laulu -elokuvan ohella toinen Mollbergin Mukka-sovituksista. Siinä missä viimeksimainittua elokuvaa kritisoitiin muunmuassa lyyrisyyden puutteesta, Milkassa tällaista puutetta ei ole. Tuskin on liioiteltua sanoa sen olevan yksi suomalaisen naturalistisen taide-elokuvan merkkipaaluista siinä missä vaikka Käpy selän alla (1966) oli oman aikansa läpimurtoelokuva nuorten aikuisten elämän kuvaamisessa.

Keskeisiä henkilöhahmoja Milkassa on vähän. Elokuvan nimikkohenkilö on nuori Milka (Irma Huntus). Hän ja hänen äitinsä (Leena Suomus) molemmat rakastuvat samaan mieheen, sekatyömies Ojaseen (Matti Turunen), jota raflaavasti kutsutaan lempinimellä Kristus-Perkele.

Elokuva oli omaan makuuni turhankin hidastempoinen. Hahmojen sisäistä maailmaa kuvataan usein esittäen heidän kasvojaan lähikuvassa. Elokuvassa käytetään paljon aikaa hitaisiin siirtymiin, pyrkimyksenä mitä luultavammin herättää katsojan kiinnostusta nimenomaan henkilöhahmojen ajatuksiin ja tunteisiin. 14-vuotiaan Milkan siirtymää lapsuudesta aikuisuuteen kuvataan luonnonläheisillä kohtauksilla, missä hän rukoilee ääneen koivujen keskellä vihreässä metsämaisemassa.

Toisaalta tällainen tilan antaminen sille, että katsoja saa rauhassa muodostaa suhteen hahmoihin, on etenkin vauhdikkaille nykyelokuville vierasta. Useiden sisäkohtausten hämäryys ja huono valaistus pakottaa katsomaan hahmoihin eikä huonosti valaistuun ympäristöön. Tarinasta tulee paljon sisäänpäinkääntyneempi kuin Maa on syntinen laulu -elokuvan kertomuksesta.

Muitakin eroja aiempaan Mukka-sovitukseen on. Milkassa ei paloitella eläimiä elävältä vain taiteen nimissä ja elokuvan väkivaltakin on toisenlaista. Tanssilattialla ei puukoteta ketään, kun ei ole tanssilattioita. Tarina ilmeisesti sijoittuu myös vähän lähemmäksi -60-lukua ja vaikka Milkan ja hänen äitinsä elämä ei mitenkään vaurasta ole, eivät he aivan kituutakaan, kun voita on myytäväksi asti ja joululahjoihin löytyy ihan asianmukaista paperia. Nälkään ei Milkassa kuolla.

Elokuva tabuista – Milkan naturalismi

Elokuvan alkuperäinen alaotsikko on ollut ”Elokuva tabuista”. Se virittääkin katsojan Mollbergille ominaiselle taajuudelle, jossa naturalismi on enemmän tapa katsoa ihmisen toimintaa luonnollisena kaikessa outoudessaan eikä vain tehokeino. Alasti ei mennä Milkassakaan uimaan vain sen takia, että sellaista on saanut teatterilevityksessä olleessa elokuvassa 1980-luvullakin esittää vaan pikemminkin siksi, että se on totuudenmukaista ja ajalleen tyypillistä.

Itselleni nuorena Hollywood-elokuvilla kyllästettynä katsojana osa Mollbergin hätkähdyttävyydestä tuleekin juuri siitä, että hänen naturalisminsa kolkuttelee mutkattomuudessaan jopa dokumentaristisen kerronnan portteja. Toisaalta elokuvan kuvatut tabut taas tuntuvat Internet-sukupolven kasvatille hieman raskailta ja useasti käydyiltä.

Kyllä, 14-vuotias voi hyvinkin uskoa olevansa kypsä ja tasavertainen kumppani paljon vanhemmalle miehelle. Ei, se ei poista sitä vastuuta, mikä aikuisella on suhteessa alaikäiseen, oli tämä kuinka halukas seksiin tai suhteeseen tahansa. Toisaalta elokuva on onnistunut herättäessään paikoin jopa voimakkaitakin vastareaktioita kuvatulle alaikäisen ja aikuisen väliselle toiminnalle, mutta juuri siksi sitä ei voi myöskään suositella edes kaikille varttuneemmille katsojille.

Tyttären ja äidin rakkaudennälkä

Ehkä kiinnostavinta elokuvassa oli Milkan ja hänen äitinsä välinen dynamiikka. Anna-äidin rakkaus sekatyömies Ojaseen antaa kiinnostavan verrannon Milkan tunteille. Milka sanoittaa tunteitaan miehestä Jumalalle – usein lähes suoraan kameraan katsoen, millä kenties pyritään herättämään tunne, että katsoja on osallinen tarinassa.

Anna puolestaan sanoittaa tunteitaan ensisijaisesti puhumalla Milkalle, kuulostelemalla, miten tyttö suhtautuu mieheen. Hänen ei tarvitse aikuisena Milkan tavoin kuulostella mistään ulkopuolelta, miten käsitellä tunteitaan. Kuitenkin Anna ei selkeästi vielä oikein ole sisäistänyt Milkan olevan jo parin vuoden päässä aikuisuudesta, sillä hän varoo puhumasta Ojaseen liittyvistä syvemmistä tunteistaan, suhteeseen liittyvistä toiveistaan tai edes siitä, että on rakastunut Ojaseen.

Toki, tällaiset asiat harvoin ovat kuuluneet perheen small talkiin 1960-luvulla, kun tuskin kuuluvat monen perheen vanhempien ja lasten väliseen keskusteluun nykyäänkään. Annan ei ole tehtävä tiliä aikuisesta suhteestaan sen koko laajuudessa Milkalle, etenkään tämän iän takia. Selkeästi kuitenkin tiivis tyttären ja äidin suhde kostautuu siinä, ettei Anna osaa nähdä Milkankin toivovan Ojaselta samoja asioita kuin hän itse – ja vieläpä 14-vuotiaan vankkumattomalla vakavuudella.

Suojellessaan itseään liian syviltä tunteenilmaisuilta välttääkseen pettymästä, Anna tekee samalla karhunpalveluksen Milkalle. Tyttö ei uskalla Ojasen menettämisen pelossa kertoa äidilleen edes hänen ja miehen ensimmäisestä seksuaalisesta tilanteesta, vaikka se selkeästi vaivaa häntä niin paljon, että ensialkuun hän välttelee miestä kaikessa mahdollisessa.

Vastuunkanto ja kristillinen kyläyhteisö

Tämän otsikon alle voisi laatia oman esseensä. Sen verran laajasti elokuva herätti ajatuksia siitä, miten oletettavasti 1960-luvun pohjoissuomalaiseen pieneen kyläyhteisöön vaikutti aikansa yleiset moraalisäännöt ja miten osiltaan arvot ovat varmasti olleet paljon konservatiivisemmatkin kuin vaikkapa samaan aikaan eteläisemmän Suomen isommissa kaupungeissa.

Kirkossa käyvät Milka ja äitinsäkin. Saarna on synkkää tekstiä, mutta ilmeisesti kirkossa käynti on niin normatiivista, että jopa perheen luona vierailevaan kanttoriin epäsuovasti suhtautuva Ojanen on mukana. Voita myydessään Anna-äiti saa kuunnella, kun iäkäs muori laulaa täysin spontaanisti ja muiden ihmettelemättä virttä. Vieressä istuva pappa jopa kovasti näyttää herkistyvän.

Tällainen maailma on hyvin pitkälti kadonnut, mutta häpeä on silti elokuvan kantavimpia teemoja. Häpeää aiheuttaa se, että kylillä puhutaan äidin ja Ojasen suhteesta. Vaikea on äidinkin ymmärtää, että tytär ei halua naimisiin tutun pojan kanssa vaikka rakkautta tytöltä ei löydy naapurin Aunoa kohtaan. Häpeää ja ulkopuolisuutta kuvataan usein etenkin sanattomasti. Kun kylällä liikutaan, kulkevat Milka ja Anna yksin ja muut pieninä ryppäinä. Jo elokuvan alkupuolella Annan mennessä voita myymään, esitetään ihmisten velmuja katseita hänen peräänsä, vaikkei niiden syytä vielä katsojalle sen tarkemmin selitä kuin vasta elokuvan loppupuolella.

Kun Ojanen ymmärtää saattaneensa Milkan raskaaksi, hän katoaa. Vasta tässä vaiheessa tyttärelle ja äidille selviää, että molemmilla on ollut suhde miehen kanssa. Tätä ennen itselle ainakin jäi välillä jopa epäselväksi, tiesikö Milka äitinsä ja Ojasen maanneen keskenään. Ojasella ei ole kykyä kantaa vastuuta suhteestaan Milkan kanssa. Vaikka hänen valinnastaan lähteä voisi tehdä monta epäimartelevaa huomautusta hänen luonteestaan, osa selittynee hänenkin vaihtoehtojensa vähyydellä. Nykykatsojan on helppo tuomita Ojasen hahmo, mutta tytön ollessa vasta 14-15-vuotias, ei Ojanen voi häntä alttarillekaan taluttaa – ja vaikka avioliitto onnistuisikin myöhemmin, asema kyläyhteisössä ei varmasti kohentuisi esiaviottoman lapsen myötä. Myöskään suhde Milkan äitiin kariutuisi. Vaikka sekatyömies on järjestänyt mahdottoman tilanteensa itse itselleen, valinta lähteä myös noudattaa hänen luonteestaan ja elämäntavastaan annettua kuvaa ja on uskollinen hahmolle.

Yllättävästi kanttorin hahmo paljastuu ehkä kaikkein miellyttävimmäksi. Syvästi hartaana miehenä hän ei tartu Milkan tarjoamaan tilaisuuteen maata tytön kanssa. Hän ei myöskään katkeroidu saatuaan rukkaset Milkan äidiltä, vaan hänet kuvataan myöhemmin leikittämässä syntynyttä aviotonta lasta ja kehumassa tämän kauneutta.

Myös Milkan alussa hyvin epämiellyttävältä vaikuttava nuori kosija, Auno, paljastuu paljon suoraselkäisemmäksi kuin olisi voinut odottaa. Auno on tyttöön syvästi rakastunut eikä välitä huonoista puheista Ojasen lähdettyä vaan tarjoutuu kertomaan kylän juorut Milkan äidille ja ottamaan Milkan vaimokseen ja kasvattamaan syntyvän lapsen kuin omansa. Milka ei tähän kuitenkaan taivu, hän on äitinsä kopio. Siinä missä Anna ei suostunut valitsemaan rakkaudetonta avioliittoa kanttorin kanssa, ei Milkallekaan kelpaa yksipuoliselle rakkaudelle rakentuva avioliitto Aunon kanssa.

Yhteenveto

Vaikka Milkassa on puolensa, se ei ole Mollbergin elokuvista ensimmäinen mitä suosittelisin. Hidastempoinen esitystapa tekee siitä turhan verkkaisen katsottavan ja se tuo vähän uutta kokemusmaailmaan, mikäli elokuvia tai kirjallisuutta harrastaa laajasti jo ennestään.

Jos sielu sietää katsoa vielä graafisempaa Mollbergiä, suosittelen ehdottomasti mieluummin Maa on syntinen laulu -elokuvaa. Milka sopinee hyvin, jos nimenomaan pitää siitä, että henkilöhahmoilla on paljon tilaa vain hengittää valkokankaalla ja katsoja haluaa peilata hahmojen tunteita kaikessa rauhassa itseensä. Elokuva onnistuu herättämään varmasti monenlaisia ajatuksia hahmojen kyvystä luovia ajatuksineen vanhoillisen kristillisen pikkupaikkakunnan asettamassa ilmapiirissä ja heidän toiminnastaan suhteessa toisiinsa.

Milka (1980)
1 h 44 min, katsottavissa: Viddla, Kirjastokino
Ohjaaja: Rauni Mollberg
Käsikirjoittajat: Veikko Aaltonen, Seppo Heinonen, Rauni Mollberg, Jussi Niinikselä, Timo K. Mukka (romaani)

Lähteet ja viitteet:
1. Kuva: Mubi (19.4.2020)
2. Kuva: Kirjastokino, ruutukaappaus (19.4.2020)