Pyhittääkö kuolema ihmisen? Ajatuksia Pentti Linkolasta

Tänään, sunnuntaina 5.4., kuulimme suru-uutisen. Usein suurena ajattelijana ja luonnonsuojelijana esitetty Pentti Linkola nukkui pois kunnioitettavassa 87 vuoden iässä.

Linkola on hahmo, jonka monet Vihreässä puolueessa edelleen vaikuttavat nimeävät yhdeksi merkityksellisistä henkilöistä heidän aikanaan etsiessään omaa poliittista kotia. Eikä syyttä: olihan Linkola yksi vaikuttajista siinä, miksi Vihreistä tuli sellainen puolue kuin sen nykyään ymmärretään olevan.

Elämäntyönsä luontokuvaamisen, kalastamisen ja ympäristönsuojelun parissa tehneen Linkolan kirjoituksia lienevät aikoinaan lukeneet kaikki vähänkin vihreästä politiikasta kiinnostuneet vanhemman polven nykypoliitikot.

Siinä missä Pekka Haavisto lyhyessä Twitteriin postaamassa muistokirjoituksessaan mainitsi lukeneensa aikoinaan Linkolan omakustannepamflettia Unelmat paremmasta maailmasta, Linkolan kirjoitukset sitaatteja ja haastatteluita lukuunottamatta lienevät melko vieraita suurimmalle osalle vihreästi ajattelevasta nuoremmasta ikäpolvesta.

Jostain syystä Linkola esitetään Suomessa usein sympaattisena villapaitavihreän betaversiona. Hänestä muistetaan mainita, kuinka hän eli kuten opetti. Kärjistävässä kolumnissa hänet voisikin helposti esittää eräänlaisena suomalaisen ympäristöliikkeen Jeesus-hahmona. Miehenä, joka saarnaa totuutta, jota muut eivät halua nähdä ja joka on siksi tuleva ristiinnaulituksi yleisessä keskustelussa kerta toisensa jälkeen. Tähän kuvaan Linkolasta sitoutuu jonkinlainen intuitiivinen ymmärrys siitä, että tuskinpa Pentti Linkola on halunnut muuta kuin vilpittömästi pelastaa luonnon ja kärsinyt tunteesta, että edes suomalainen demokratia ei siihen kykene.

Tietyssä mielessä tässä on perääkin. Harva ajaa poliittisia ajatuksiaan esille vuosikymmenestä toiseen samanlaisella pieteetillä, manifesti toisensa jälkeen, jollei vilpittömästi usko, että sitä luonnonsuojelu ja ympäristöajattelu tarvitsevat. Että ne omat ideologiat ja käsitykset ovat paras suunta, mihin koko ympäristöliikkeen kuuluisi pyrkiä, meidän kaikkien ja biosfräärin parhaaksi.

Ei ole siis nähdäkseni perusteita olettaa, etteikö Linkola olisi kaikessa vakavuudessaan kirjoittanut siis myös tekstejä, joista jotkut PVL:ssäkin ovat löytäneet sielunkumppaniutta. Tai joita suuressa maailmassa pidetään ekofasistisina, lähtölaukauksina sellaiselle ajattelulle, josta totalitarismi saa alkunsa. Suomessa Linkola kuitenkin useimmiten on omaa totuuttaan elävä mies, joka on pettynyt siihen, miten jokainen kaadettu puu tekee maaäidistä alastomamman ja raiskatumman.

Muistokirjoitusten tyylilajiin vaikuttaa merkittävästi vanha viisaus: kuolleesta ei pidä puhua pahaa. Joskus kuitenkin voisi olla paikallaan arvioida ihmistä kokonaisuutena. Punnita hänen elämäntyötään ja arvojaan suhteessa toisiinsa ja ympäröivään aikaan ja yhteiskuntaan.

Linkola jätti hienon perinnön Luonnonperintösäätiön muodossa. Lintuihin ja kalastukseen liittyvät päiväkirjat ovat itsessään jo suuri aineisto poikkeuksellisen seikkaperäisesti laaditusta lajiston tuntemuksesta. Puhumattakaan siitä käsittämättömästä määrästä luontokuvia, lintujen rengastuksia ja muuta luonnonsuojelun ja lajiston tuntemuksen eteen tehtyä jalkatyötä, joka on varmasti aikanaan usein tehty vailla sen ansaitsemaa tunnustusta.

Useista manifesteistä, lehtikirjoituksista ja kirjoista välittyy myös kuva miehestä, jonka elämän rakkaus oli luonto, etenkin hänelle tutuimpana suomalainen luonto. Ne ovat hätähuutoja ja julistuksia ympäristönsuojelun puolesta ja sellaisenaan arvokasta perintöä. Ovathan monet suomalaiset vihreästi ajattelevat saaneet ensikosketuksensa luonnonsuojelutyöhön juuri Linkolan kautta.

Siitä huolimatta ei ole syytä jättää muistokirjoituksista pois sitä, että Linkola oli usein myös vaativana ja ehdottomana pidetty mies, joka ei hirveämmin kompromisseista välittänyt. Tämä manifestoituu jo siinä, että hän ei lähtenyt Vihreiden toimintaan mukaan enää liikkeen muodostettua poliittisen puolueen, ja piti kynsin hampain kiinni elämäntavasta, jonka uskoi pelastavansa maailman, jos tarpeeksi moni olisi häntä seurannut.

Toivonkin muistokirjoituksia lähipäivinä runsaastikin julkaistaessa sitä, että Pentti Linkola esitetään kokonaisena, myös puutteellisena ja ristiriitaisena hahmona. Sellaisena kuin hän oli. Ei pelkästään pyhimyksenä, joka pyrki elämään opetustensa mukaisesti ja pyrki kaikessa toiminnassaan suomalaisen luonnon suojelemiseen.

(Täytynee huomauttaa, että Pekka Haaviston Facebook-sivuillaan julkaisema muistokirjoitus ottaa esille Linkolan monet kasvot. Tällaista lähestymistapaa tullaan toivottavasti näkemään enemmänkin lähipäivinä julkaistavissa muistokirjoituksissa.)