P. L. Travers – Maija Poppanen

Sitten tuo tuulen paiskaama hahmo nosti säpin, ja lapset saattoivat nähdä, että se oli nainen, joka piti toisella kädellä kiinni hatustaan ja toisessa kantoi matkalaukkua. — Näytti siltä kuin tuuli olisi lennättänyt hänet ensin portille, odottanut, kunnes hän on avannut sen, ja sitten tupsauttanut hänet ovelle laukkuineen päivineen.

s. 8

Miksi kiinnostua Maija Poppanen -teoksista?

Maija Poppanen -sarja kuuluu lastenkirjallisuuden rakastetuimpiin klassikoihin. Australialaissyntyisen P. L. Traversin kirjoittamista lastenkirjoista tuli kansainvälisesti tunnettuja viimeistään vuonna 1964 ensiesityksensä saaneen Disney-elokuvan myötä. Elokuvasovitus oli myös läpimurtorooli pääroolissa loistaneelle Julie Andrewsille. Näyttelijän voi uskottavasti sanoa antaneen Maija Poppaselle kasvonsa suuren yleisön mielissä pysyvästi.

Vastikään Maija Poppanen saapui uudelleen valkokankaille vuonna 2018 elokuvassa Maija Poppasen paluu. Tällä kertaa pääroolissa oli nuoremman polven brittinäyttelijä Emily Blunt. Poikkeuksellisesti jatko-osan loppuun saattamisessa kului yli 50 vuotta. Välissä ehdittiin jopa tuottaa elämänkertaelokuva Saving Mr. Banks (2013), joka valottaa ensimmäisen elokuvan hankalaa syntyprosessia. Viimeksi mainitussa filmissä esitetään dokumentaalisen draaman keinoin, kuinka P. L. Travers ei ollut kovin myöntyväinen myymään Disneylle Maija Poppasen elokuvaoikeuksia edes yhtä filmiä varten, mutta joutui taipumaan etenkin taloudellisista syistä.

Saving Mr. Banks välittää kuvan tiukasta ja lapsiin todellisessa elämässä jopa kielteisesti suhtautuvasta, melko vanhoillisesta vanhasta piiasta, joka piti ihmisistä enemmän fiktiivisinä kuin todellisessa elämässä.

Ilman tarkempaa perehtymistä on vaikea sanoa, missä määrin elokuvan luoma mielikuva on todellisuuteen perustuva. Kuitenkin kaikki mainitut elokuvat katsoneena olin erittäin kiinnostunut lukemaan edes yhden Traversin Maija Poppanen -lastenromaaneista. Jo puutteellinen käsitys kirjailijan haastavasta luonteesta ja ensimmäisen Poppas-elokuvan satumainen viehätys herättävät uteliaisuutta.

Millaisia ovat teoksen hahmot ja juoni?

Ja niin Maija Poppanen veti valkoiset käsineet käteensä ja pisti sateensuojan kainaloon – ei siksi, että olisi satanut, vaan koska siinä oli niin kaunis kädensija, että hänen oli mahdotonta jättää sitä kotiin. — Sitä paitsi Maija Poppanen oli hyvin turhamainen ja tahtoi näyttää hyvin hauskalta. Itse asiassa hän ei koskaan luullut muulta näyttävänsäkään.

s. 16

Maija Poppanen on Maija Poppanen -lastenkirjasarjan ensimmäinen osa. Se esittelee hyvin porvarillisesti elelevän Pankin perheen, jonka isä työskentelee sukunimensä mukaisesti pankissa. Teoksen keskeisiä henkilöitä ovat perheen vanhimmat lapset, Mikko ja Anna. Perheeseen kuuluu myös heidän jokelteluikäiset sisaruksensa, kaksoset Jukka ja Saara. Perheen äiti mitä ilmeisimmin on jonkinlainen kotirouva, mutta lasten vanhempien roolit teoksessa ovat melko kapeat ja vähämerkitykselliset, ainakin ensimmäisen teoksen osalta.

Kuten jokaiseen suhteellisen hyvätuloiseen englantilaisperheeseen vuosisadan vaihteessa, Pankinkin perheeseen kuuluu hyvin kiinteänä osana palkattua työvoimaa. Taloudessa hääräävät laiska apumies Ropponen, joka lähinnä nukkuu puutarhassa olematta kovinkaan hyödyksi, sekä keittäjä Kampela ja pöydänkattajaksi tituleerattu Ellen. Ongelmat alkavatkin, kun lastenhoitajaksi palkattu Kaisa pakkaa kimpsunsa ja lähtee sen kummemmitta ilmoituksitta tiehensä.

Rouva Pankin tehtäväksi jää hankkia uusi lastenhoitaja, jonka saapumisesta lähtien perheen elämästä ei puutukaan hulinaa ja huisketta. Teoksen nimihenkilö Maija Poppanen pyyhältää paikalle mitä oudoimmalla tavalla ja rouva Pankki huomaa palkanneensa oikeastaan edes kunnolla haastattelematta uuden henkilökunnan jäsenen.

Merkillisiä henkilöitä esitellään teoksessa siihen tahtiin, ettei kaikille voi mitenkään antaa palstatilaa. Naapuritkin ovat kovin eksentrisiä, samoin muut hahmot, joihin lapset törmäävät ulkoillessaan kaupungilla Maija Poppasen vanavedessä. Teoksessa törmätään muunmuassa puhuvaan leijonaan ja naurukaasun katonrajaan lennättämään herrasmieheen.

Teoksen ongelmia

Yksi silmiinpistävin asia alunperin 1930-luvulla julkaistussa teoksessa ovat sen viljelemät nykynäkökulmasta piinallisen stereotyyppisesti rajoittuneet rotukäsitykset.

Tulen loimussa vilahteli tummia olentoja, joilla oli höyhenpäähine ja väljä viitta ja ripsureunaiset nahkahousut.

s. 68

Eräässä kohtauksessa tavataan niin tummaihoinen afrikkalaisperhe, jota tituleerataan suomalaisessakin käännöksessä neekereiksi, kuin hylkeenpyytäjiksi arvattava inuiittiperhe, joka asuu iglussa. Sama luku esittelee Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluva heimon, jonka elämä muistuttaa 1700- ja 1800-luvuille sijoittuvien villiin länteen sijoittuvien seikkailukertomusten tyypillisintä kuvastoa. Luvussa tavataan myös jonkinlainen stereotypinen aasialainen, joka pukeutuu kimonoon, mutta on henkilöhahmojen arvauksien mukaan kiinalainen.

Täytyy toki huomata, että teosta alunperin julkaistaessa 1930-luvulla tällaisia kuvauksia ei pidetty samalla tavalla ongelmallisina kuin nykyään, kuten ei myöskään teosta käännettäessä 1960-luvun alun Suomessa. Sanasto ja sovelias esitystapa ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa radikaalisti.

Pelkästään etnisiin tai kulttuurisiin stereotypioihin ei teoksen ongelmallisuus kuitenkaan lopu nykylukijan näkökulmasta. Henkilöhahmojen galleriaan kuuluu myös rouva Korinen tyttärineen, jonka humoristisuus mitä ilmiselvimmin pohjautuu stereotypioiden vastakohtiin. Rouva Korinen on pieni, ryppyiseksi ja vanhaksi kuvailtu kaupanomistaja, jonka hupaisuus perustunee siihen, että hänellä on maailman kevein askellus ja alati iloinen olemus.

Rouva Korisen tyttäret Anni ja Fanni puolestaan ovat kuvailun mukaan huomattavan ylipainoisia ja suurikokoisia, mutta mahdottoman totisia. Ylipainon liittyminen luonteen lystikkyyteen on hyvin yleinen stereotypia vanhemmassa kirjallisuudessa, etenkin brittiläisillä huumorikirjailijoilla. Stereotypian rikkomisen luomaan huumoriarvoon heidänkin hahmoissaan siis luotetaan.

Lastenkirjojen maailmassa huumori tietysti on yleensä muutenkin vähän vähemmän jalostunutta tai hienovaraista kuin monessa muussa kirjallisuudenlajissa. Tietyiltä osin Maija Poppanen -kirjassa tavoiteltu hauskuus vain on vanhentunut hyvin epäimartelevasti, etenkin silloin kun vitsi etsitään hahmoista itsestään eikä heidän tekemisistään tai sanomisistaan.

Syitä lukea teos

Teos on edelleen kielellisesti rikas, ilmaisuvoimainen ja jopa raikkaantuntuinen – silloin, kun se ei esitä nykynäkökulmasta tunkkaiseksi muuttuneita stereotypioita. Etenkin luku, jossa pienet kaksoset Saara ja Jukka ovat keskeisiä hahmoja. Luvun opetus on poikkeuksellisen tuore edelleen.

Kyseisessä luvussa itsekeskeinen ja ahne kottarainen kerjää mielellään lapsilta ruoantähteitä, mutta arvostelee melko tylystikin näiden mielipiteitä. Maija Poppasen maailmassa aivan pienet lapset ja linnut pystyvät ymmärtämään toisiaan, vaikka aikuiset eivät tajua kumpienkaan kommunikointiyrityksiä. Toki myös Maija Poppanen on tällä lahjalla siunattu, mutta häntä kottarainen sanookin poikkeukseksi, jollaisia ei ole toista.

”– Mikko aina väittää – etkö ole kuullut? – että kottarainen sanoo: ’Mee kaks – tiks – taks!’ Hän ei näytä ymmärtävän, että kottarainen puhuu täsmälleen samaa kieltä kuin mekin. Tietenkään ei voisi odottaa isän tai äidin ymmärtävän sitä – he nyt eivät ymmärrä yhtään mitään, vaikka ovatkin kultaisia – mutta luulisi sentään, että Anna ja Mikko -”

”He ymmärsivät kerran”, sanoi Maija Poppanen käärien kokoon Annan yöpaitaa.

s. 98

Kottarainen kuitenkin joutuu huomaamaan välinpitämättömyydestään huolimatta, että sen palatessa pitkältä matkaltaan suotuisampiin sääoloihin ovat kaksoset menettäneet kykynsä ymmärtää eläinten ja luonnon puhetta. Luku on muiltakin osin kiinnostavaa luettavaa, mutta opetus vääjäämättömästä muutoksesta ja kasvusta ja sen joskus aiheuttamasta luopumisesta ovat virkistävää iltasatumateriaalia vielä 2020-luvullakin.

Teosta voineekin suositella parhaiten luettavaksi lapsille silloin, kun heillä on mahdollisuus keskustella teoksesta aikuisen kanssa. Myös kielen ja kulttuurin muutoksen näkökulmasta se on mielenkiintoinen kuvaus aikansa arvoista ja yleisesti kulttuurissa sallituista stereotypioista ja ilmaisuista. En ole (vielä) perehtynyt uudempaan, vuoden 2010 suomennokseen, jonka sattumoisin on suomentanut Harry Potter -sarjankin kääntämisessä ansioitunut kääntäjä Jaana Kapari-Jatta, mutta voisin kuvitella ilmaisullisia muutoksia tehdyn.

P. L. Travers: Maija Poppanen
Kuvitus: Mary Shephard
150 s., kovakantinen
Werner Söderström Osakeyhtiö, 1967 (5. painos)
Suomentanut: Tyyni Tuulio
Alkuteos: Mary Poppins (1934)

Artikkelin kuvat: Riina Nissinen (2020)