Seitsemäänkymmeneen vuoteen mahtuu kenen tahansa elämässä paljon, mutta Pirkko Saision tapauksessa taival on ollut niin rikas, että sitä on vaikea tiivistää edes vajaaseen tuhanteen sivuun. Heini Junkkaala ottaa haasteen kuitenkin vastaan eikä todellakaan löysin rantein.
Heini Junkkaalan kirjoittama elämänkerrallinen teos Pirkko Saisio – Sopimaton rakentuu sekä Junkkaalan tekemään arkistojen perkaukseen (Saision kirjoituksia on esimerkiksi SKS:n arkistossa rutkasti), henkilöhaastatteluihin kuin Saision omiin ajatuksiin ja laajaan tuotantoon. Poikkeuksellista yleisesti ottaen elämänkertoihin verrattuna on Junkkaalan valinta kirjoittaa teos sinä-muodossa.
Aluksi vierastin persoonamuodon valintaa, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen apparaatti alkaa tuntua luontevalta ja jopa ainoalta mahdolliselta. Herää tunne, että seuraa vierestä kerrontaa, jota ei ole itselle suunnattu vaan Saisiolle itselleen. Mutta samaan aikaan teksti tulee siksi lähelle, kerronta tapahtuukin nimenomaan vieressä, kuin puhutellen, eikä jossain kaukana kaikkitietävällä ylä- ja yleistasolla.
Kirjan läpileikkaava tunne on epäluottamus kerrontaa kohtaan, mutta Junkkaala tuo asian esille hyvin: tarinallistaminen on tapa tulkita elämää ja tapahtumia. Muistot eivät ole staattista pääomaa. Teos kertoisi toisella tavalla samoista tapauksista, jos se olisi kirjoitettu viiden vuoden päästä tai kymmenen vuotta aiemmin.
”Tämä kirja on syntynyt Saision tarinoista. Saision muisti rajaa kirjan sellaiseksi kuin se on.”
s. 9
Sopimattomassa käydään läpi Saision elämää aina alkaen lapsuudesta ja nuoruudesta 1950- ja 1960-lukujen Helsingissä. Taustoitus on laaja: sukujuuret ja -tarinat perataan useita polvia taaksepäin. Junkkaala todellakin pureutuu Saision psykologiaan sellaisella pieteetillä, että harvoin elämänkerroissa harvoin nähty. Monessa lukemassani kritiikissä tämä on noussut esiin ja ymmärrän hyvin, että monta lukijaa tyyli varmasti myös etäännyttää.
Itsestäni lukijana puolestaan tuntui, että kirja imaisi mukanaan ja olisin halunnut vain lisää ja lisää. Saision elämä ja teokset rakentuvat niistä tarinoista, mitä hän kertoo itselleen ja muille itsestään. Täten tuntui täysin luontevalta, että tarinat isovanhemmista ja näiden vanhemmista sekä Saision varhaislapsuudesta veivät kirjan alkuosasta niin merkittävästi tilaa. Ovathan niistä monet päätyneet muodossa tai toisessa myös esimerkiksi hänen omaelämänkerralliseen trilogiaansa tai muihin töihinsä.
Kirjassa on monta teemaa ja tasoa, joista kaikkiin on mahdotonta tarttua yksittäisessä blogitekstissä kattavasti. Saision työläistausta nivoutuu yhteen Kallion sosialistien ja myöhemmin taistolaisnuorten historian kanssa. Peilaus kuhunkin aikaan Saision ympärillä toimii luontevasti. Ajatus siitä, että ihminen on ympäristönsä tuote tavalla tai toisella tulee myös Saision tuotannossa esiin ja käsiteltyä teoksessakin ainakin tiettyyn pisteeseen asti.
Yksi mielenkiintoinen teema on Saision käsitys itsestään – sekä sopimattomuudesta konventionaaliseen naiseuden malliin että homoseksuaalisuudesta. Saisio kuuluu siihen ikäpolveen, joka parantui aikuisena kertalyönnillä homoudesta, kun se poistettiin tautiluokituksesta vuonna 1981 Suomessa. Vaikka teoksessa tulee esille, kuinka monimielisesti yksilö voi näihin asioihin suhtautua, Saision lähipiirin haastatteluissa tulee myös ilmi, kuinka anteeksipyytelemättä ja jopa mutkattomasti hän on etenkin homouteensa suhtautunut. Saision pitkäaikaisen ystävän, kääntäjä Kersti Juvan sanoin:
”Se on kyllä ihan uskomaton tyyppi se Saikki! Miten joku voi olla niin epäkonventionaalinen? Se vaan tekee, mitä se haluaa. Se ei ole koskaan langennut itseinhoon lesbona, ei koskaan nähnyt siinä mitään omituista.”
s. 353
Elämänkerrasta puhuttaessa on vaikea, jollei mahdoton olla arvostelematta samalla myös ihmistä itseään. Saisio on monella tapaa paradoksaalinen henkilö ja se tulee läpi teoksen läpi. Sosiaalinen surffari, hän luonnehtii Junkkaalan mukaan itseään. Homo ja uskovainen kommunisti. Taiteilija ja työväenluokkainen. Miten koulussa miltei joka kesä ehtoja lukemaan joutuneesta ihmisestä kasvaa Finlandia-palkittu kirjailija? Toisissa asioissa Saisio on tarkka, kuten kirjoittaessaan, ja toisaalta suurpiirteinen ja sotkuinen ihminen, josta lukiessa alkaa miettimään, osaako tuo ihminen edes käyttää imuria. Ainakin Junkkaalan haastatellessa Saision elämänkumppania Pirjo Honkasaloa tuo viimeisin seikka jää epäselväksi.
Teoksen kiinnostavinta anti itselleni oli etenkin ensimmäinen puolisko. Harvoin kirjaa lukiessa tulee näin vahvasti fiilis, että se tulee aukeamaan eri ikävaiheissa sitä lukiessa aivan eri tavoilla. Tavallaan tämä havainto myös ärsytti. Ei siksi, että teokseen on palattava, vaan että olisin halunnut saada kaiken siitä irti välittömästi. Uskoisin, että jos olisin lukenut tämän ensimmäisen kerran vanhempana kuin kaksissakymmenissäni, jälkimmäinen osa olisi puhutellut enemmän.
Vaikka kirja on täynnä mielenkiintoisia anekdootteja ja sattumuksia vuosien varrelta, Junkkaala pyrkii kuitenkin pitämään teoksen kasassa. Saision persoonaan kuuluvaa intensiivisuutta ja ilmaisun vangitsevuutta kuvaa hyvin viimeisillä sivuilla oleva kirjoittajan puuskahduksenomainen toteamus, että jollei nauhuri nyt mene kiinni, niin elämänkerrasta ei tule ikinä valmista.¹ Kuinka seitsemänkymmentä vuotta kokemuksia, tunteita, ajatuksia voi mahduttaa yhteen teokseen niin ettei yksikään tärkeä päivä jäisi kuvaamatta? Se ei ole mahdollista, ei etenkään Saision kohdalla.
Aina on yksi tarina kertomatta.
Junkkaala, Heini: Pirkko Saisio – Sopimaton
952 s.
WSOY, 2022
¹ s. 937.
Korteneva 