Viiltävät vuodet – Nuoren naisen selviytymiskertomus on tosikertomus eräästä nuoresta, jolla ei näytä pintapuolisesti olevan mitään syytä suorastaan järjettömältä vaikuttavaan itsetuhoisuuteen. Se on myös mielenkiintoinen ikkuna erääseen perheeseen ja vanhemmuuteen. Miksi perheen vanhempi lapsi ei oirehdi samalla tavalla? Voiko olla vahingollista olla asettamatta tarpeeksi rajoja lapselle? Kenen vastuulla on, jos sekä vanhempi että lapsi voivat huonosti? Mitä syvemmälle teologi ja elämänkertakirjailija Liisa Seppäsen teksti menee päähenkilönsä Selinan sielunelämään ja henkilöhistoriaan, sitä enemmän kysymyksiä – ja yllätyksiä – nousee pintaan.
Muutaman Torey Haydenin lukeneena ennakkoajatukseni teoksesta eivät olleet kovin innostuneet. Vaikka pidän lasten psykologisia ongelmia aiheellisesti mielenkiintoisina, usein etenkin Hayden käsittelee niitä melko suoraviivaisesti ja ehkä turhan populaarilla otteella.
Käsitykseni lahjakkaasta ja itsevarmasta kympin tytöstä ei sopinut yhteen psykiatrisen sairaalahoidon ja huostaanoton kanssa. Kuva särkyi. Siitä näytti puuttuvan monta palaa, tai kenties palapelini mallikuva oli tyystin väärä. En ymmärtänyt, mitä Selinalle oli tapahtunut.
s. 17, ”Anna-Kaisa”, Mirjan serkku, muistelee
Viiltävät vuodet ylitti kuitenkin kaikki odotukseni. Se ei ole pelkästään romaanimuotoa muistuttavaksi elävöitetty tapauskertomus yhdestä poikkeavasti käyttäytyvästä lapsesta, tai myöhemmin nuoresta. Seppänen lähtee liikkeelle Selinan (nimi muutettu) päiväkirjoista, joita ilmeisesti on melkoinen määrä. Kertojaääninä ovat Selina itse sekä hänen ja hänen äitinsä ”Mirjan” lähipiiri sikäli, kun he ovat olleet haastateltavissa. Päiväkirja-aineistosta tehtyjen nostojen lisäksi tekstiä elävöittävät lainaukset Selinan ja hänen äitinsä kirjeistä. Haastatteluista nousevat esille monenlaiset näkökulmat pahoinvoivaan perheeseen: läheisten epäusko, syyllisyys; yritykset suojella itseään ja perhettään sekä Selinan mielenterveysongelmilta että Mirjan alkoholismilta.
Usein lukiessa mieleen nousi Black Box Recorderin koskettava musiikkikappale Child Psychology ja etenkin sen kertosäe: ”Life is unfair / Kill yourself or get over it.” Kappaleen kertoja tai eräänlainen päähenkilö tuntuu heijastelevan samaa kaksijakoista ajattelua kuin Selinakin. Joko hänen täytyy kuolla lopettaakseen oma pahoinvointinsa tai sitten hänen täytyy alkaa elää. Viesti on tulkitsijastaan riippuen joko äärettömän toivoton – tai sitten toivoa täynnä.
Viiltävät vuodet ei ole kevyttä lukemista jo teemojensa takia. Selinan mielenterveyshistoriaa ja -hoitoa käsitellään väliin hyvinkin yksityiskohtaisesti, samoin hänen itsetuhoisuutensa kuvaukset ovat suorastaan graafisia. Teoksen lähtöasetelma on kuitenkin myönteinen: Seppänen lohduttaa lukijaa jo esipuheessa, että tarina päättyy parhain päin. Tämänkin tietäen Viiltävät vuodet sai välillä kyyneleet silmiin. Nuoren Selinan yritykset hakea itse itselleen ulkoa asetettuja rajoja ja hyväksyntää sekä taistelu hänen ja hänen äitinsä tarpeiden välillä on ajoittain todella surullista luettavaa.
Kerran vaadin kuusivuotiasta Selinaa pyyhkimään kaatamansa mehun lattialta. Aikansa itkettyään ja kiljuttuaan hän suostui ottamaan rätin käteensä, mutta juuri sillä hetkellä paikalle riensi äiti, jonka mielestä itkevää lasta ei saanut missään nimessä pakottaa siivoamaan sotkua, vaan hän teki sen itse. […] Selina oppi, että kun protestoi kyllin äänekkäästi, ei tarvinnut tehdä mitään epämieluisaa. Se oppi ei kanna pitkälle elämässä.
s. 92, ”Johanna”, Selinan vanhempi sisarus muistelee
Kirjassa nousee voimakkaasti esille sekä medikalisoitumisen trendi että laitostumisen uhka. En ole perehtynyt suomalaisiin mielenterveyspalveluihin tarpeeksi tietääkseni, kuinka paljon teoksen kuvaus heijastelee edelleen voimassa olevaa todellisuutta, mutta ainakin Selinan tapauksessa ratkaisut eivät tunnu olevan kovin asiakaslähtöisiä tai aina edes erityisen humaaneja. Monet käytännöistä ja ratkaisuista on kuitenkin selitetty myös aikuisen Selinan suulla, joten oli mielenkiintoista saada myös entisen mielenterveyskuntoutujan ja huostaanotetun koulukotilapsen näkökulmaa aiheeseen. Usein tuntuu, että etenkin julkisessa keskustelussa dominoivat asiantuntijoiden ja viranhaltijoiden äänet. Johtuuko asia siitä, että aihetta pidetään liian arkana ja stigmatisoivana vai ovatko todelliset kokemusasiantuntijat usein niin haavoittuvassa asemassa että heidät on helppo sivuuttaa?
Kaikkein mielenkiintoisinta teoksessa itselleni oli ylisukupolvisen trauman ja mielenterveyshistorian käsittely. Seppänen luo dynaamisen ja pohdiskeluun kannustavan hahmotelman perheestä, jossa kukaan ei ole saanut sellaista kasvurauhaa tai -ympäristöä kuin olisi ehkä tarvinnut. Sotien aikaisten sukupolvien keskustelemattomuus ja jäyhä luterilaisuus siirtyvät seuraavalle polvelle suurien vaatimusten ja henkilökohtaisten uhrausten kautta uudenlaisina haasteina. Kaupungistuminen tuo uusia jakolinjoja suvun eri jäsenten välille. Perinteisten arvojen kolhimat -50-60-luvun sukupolvet puolestaan hoitavat omia haavojaan antamalla sen vapauden lapsilleen, jota he eivät itse saaneet. Vaikka vanhemmuuden lapsilleen antamat rajat ja vaatimukset muuttuvat vuosikymmenien myötä, kelpaamattomuuden ja osattomuuden tunteet periytyvät. Ylisukupolvinen näkökulma saa kysymään, kuinka paljon ihmisellä itsellään lopulta on valtaa muuttaa oman elämänsä kulkua.
Tarina tuntuu tutulta – ehkä ylisukupolvisuutensa takia. Kuinka monella onkaan suvussa alkoholismia, masennusta, kuolemanhalua, hiljaiseksi kilpistyneitä kipeitä muistoja sodassa kaatuneista pojista tai perheväkivallasta? Selinoita ja Mirjoja on Suomessa monta. Ehkä teoksen tärkein opetus onkin yrittää kuunnella ja olla luottamuksen arvoinen aikuinen ja läheinen niille, jotka eivät saa tarpeeksi tukea muualta. Jos niin, viesti on kaunis.
Liisa Seppänen: Viiltävät vuodet – Nuoren naisen selviytymistarina
241 s., kovakantinen
Kirjapaja Oy, 2021
Korteneva 