Harvoin lukiessani sarjakuvia alan säästellä sivuja, etteivät ne loppuisi. Sanallisen kerronnan vähäisyys ja kuvien korostunut merkitys tarinan vetäjänä tekivät The Wolf of Baghdadista yllättävän upottavan lukukokemuksen, jonka ei halunnut päättyvän liian nopeasti.
Carol Isaacsin The Wolf of Baghdad on kertomus hänen perhehistoriastaan – ja samalla siitä, mitä Baghdadin juutalaisväestölle tapahtui. Tyypillisten puhekuplien ja tekstilaatikoiden sijaan kerronnasta vastaavat omille sivuilleen asetetut nostot haastatteluista, joita hän on käynyt omien perheenjäsentensä ja muiden entisten Baghdadin juutalaisten kanssa.
Vielä 1940-luvulla kolmannes eli noin 150 000 Baghdadin asukkaista oli juutalaisia. Nykyään heitä on arviolta vain muutama koko kaupungissa. Suurin osa, kuten Isaacsin vanhemmatkin, lähtivät natsipropagandan ruokittua irakin islaminuskoisten nationalismia ja antisemitismiä.
Toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista ja tragedioista etenkin Euroopassa on laajalti esityksiä myös populaarikulttuurissa. Itselleni tuli täytenä yllätyksenä, että Baghdadissa on ollut vielä viime vuosisadan alkupuolella kukoistava monikulttuurinen kaupunkielämä. Ja miten muutamissa vuosissa ilmapiiri kylmeni niin, ettei kaikilla ollut enää asiaa kaduille tai puhua omalla murteellaan julkisesti.
Sodan aikana Radio Berliini alkoi lähettää myös arabiankielisiä lähetyksiä ja saksalaiset pudottivat lukemattomia propagandalehtisiä Baghdadin kaduille. Juutalaisten kauppaliikkeet määrättiin suljettaviksi, sallittuja elinkeinoja rajattiin ja poismuuttamiseen alettiin antaa kannustimia: juutalaisväestöä pahoinpideltiin, hirtettiin ja vangittiin.
Monessa teoksessa esitetyssä terrorin tavassa on jotain tuttua. Omaisuuden piilottaminen takavarikoinnin varalta. Uskonnollisten tunnusten kieltäminen ja piilottaminen. Pakeneminen pelkkien matkalaukkujen kanssa ja lupaukset saada palata vielä joskus ilman pienintäkään tarkoitusta pitää sanojaan.
Alun sivuilla tästä terrorista ei vielä näy merkkiäkään. Isaacs matkustaa musiikin viemänä perheensä menneisyyden Bagdadiin. Vilkkaiden ahtaiden kujien, naapuriluottamuksen ja perinneruokien maailmaan, jossa kesäisin nukutaan katolla. Hänen kannoillaan kulkee susi, jonka hampaasta tehty amuletti Babylonian juutalaisten sekä beduiinien perinneuskomuksen mukaan suojelee pieniä lapsia pahalta silmältä.
Suden hammas yhdistää Isaacsin menneeseen sekä konkreettisena fyysisenä talismaanina että sitoo eri aikojen ihmisiä yhteen. Kuten hampaaseen liittyvä uskomus on tavallaan laina, joka on kulkenut ajasta – ja kulttuurista – toiseen lukuisten ihmiskontaktien myötä, myös Baghdad on paikka, joka on siirtynyt kadonneena paikkana Isaacsin vanhemmilta hänelle.
Lopussa olevat jälkisanat, lisäsarjakuva Deep Home, keskittyvät kuvaamaan kirjoittajan lapsuudenkotia ja tuo tarinan tavallaan yhteen. Se paljastaa The Wolf of Baghdadia paremmin, miksi Isaacs halusi käydä tarinassaan Baghdadin juutalaisten historiaa ja kokemuksia läpi.
Teoksen loppupuolella olevassa tekstirikkaammassa liitteessä Isaacs sanookin kasvaneensa sekä Lontoossa että menneisyyden Baghdadissa, joka tuli hänen lapsuudenkotiinsa sunnuntaisin ruoan tuoksujen, isän liikekumppanien tuliaisten ja puheiden mukana. Sellaista Baghdadia, josta hän kuuli lapsuudessaan ja jonka halki susi lukijan vie, ei enää ole eikä sinne voikaan palata kuin tarinan keinoin.
Carol Isaacs: The Wolf of Baghdad
208 s., pehmeäkantinen
Myriad Editions, 2020
Korteneva 