Gaston Lerouxin romaanista Oopperan kummitus on tehty lukuisia eri tulkintoja niin valkokankaalle kuin teatterinäyttämöllekin. Vuoden 1943 sovitus Phantom of the Opera ei ole niin synkkä kuin monet muista versioista, mutta siinä on oma viehätyksensä.
Tarinan keskiössä on Pariisin oopperassa kaksikymmentä vuotta orkesterimontussa viulua vingutellut Erique Claudin. Pahaksi onneksi hänen vasen kätensä on vaurioutunut eikä teatterinjohtaja saa kärsinyttä soittotaitoa istumaan täydellisyyden filosofiaansa.
Kilometritehtaalle passitettava Claudin on kuitenkin säveltänyt konserton, jonka hän toivoo tuovan itselleen uutta menestystä ja vaurautta. Koko aiemman uran tuotot ovat valuneet oopperan taustalaulajan, Christine DuBoisin tukemiseen.
Ikävän väärinkäsityksen johdosta Claudin saa päähänsä, että hänen konserttonsa yritetään varastaa, kun hän on esittelemässä sitä. Vimmoissaan hän tekee henkirikoksen ja saa kauhistuneen todistajan toimesta kasvoilleen happoa. Kuin henkensä kaupalla hän pakenee ja piiloutuu oopperataloon. Tulevaisuuden toiveidensa rikkoonnuttua Claudin päättää tehdä lavasteiden varjossa kaikkensa, että hänen aiemmin mesenoimastaan DuBoisista tulee seuraava oopperan tähtilaulajatar.
Vanhaksi Phantom of the Opera -sovitukseksi vuoden 1943 versio ei ole erityisen pitkä, vain noin puolitoista tuntia. Näyttelijät ovat ilmeikkäitä ja etenkin Claude Reins on charmantti Erique Claudinin roolissa. Hienoista komediaalista sekaannusta aiheuttaa se, että Christine DuBoisin kilpakosijat, oopperassa yhtälailla esiintyvä Anatole Garron ja poliisimies Raoul Daubert, ovat piinallisen saman näköisiä.
Poiketen muista sovituksista, tässä oopperassa esiintymistä kuvattiin suhteellisen paljon. Anatole Garron ja oopperan tähteydestä kilvoittelevat naislaulajat saavat kaikki reippaasti aikaa parrasvaloissa.
Valinta antaa paljon tilaa heijastella Claudinin rakkautta oopperaan ja hänen kuvaansa DuBoisista, joka alkaa elokuvan edetessä mennä yhä maanisempaan suuntaan. Menetettyään uransa ja varansa ja vieläpä joutuessaan poliisin jahtaamaksi murhamieheksi, Claudinille ei jää elämään muuta henkilökohtaista sisältöä kuin auttaa DuBoisin uraa. Onhan hän jo kolme vuotta syönyt pelkkää puuroa ullakkohuoneessaan, että hänellä on varaa maksaa DuBoisin laulutunteja tämän tietämättä.
Kysymyksiä toki herättää, miten DuBois on voinut olla tietämätön siitä, että huipputason opettajan antamat oppitunnit maksavat eikä hän saa niitä vain opettajan huvitukseksi.
Ulkopuolelta katsottuna tuntuu myös vähän kummalliselta, miten rakkaus oopperaan ilmenee aiheuttamalla hengenvaaraa muille esiintyjille ja jopa muille oopperan rakastajille, yleisölle. Claudin ei kuitenkaan säästele keinojaan yrittäessään pakottaa oopperan johdon pitämään DuBois vakituisesti oopperaesitysten naispääosaan kiinnitettynä.
Mielenkiintoisinta on Claudinin muutos tarinan aikana. Aluksi hyvin vetäytyvältä ja mukailevalta persoonalta vaikuttava viulisti menetystensä myötä saa paljon aktiivisemman roolin. Oopperan kummituksena hän pukeutuu teatraalisesti oopperan asusteisiin ja puheet muuttuvat teoiksi – hyvin ehdottomiksi sellaisiksi. Hahmon fyysisyys ja pystyvyys on aivan toista luokkaa kummituksena. Mieleenpainumattomasta tulee pelottava muille hahmoille.
Vaikka välillä elokuva lipsui pahasti toteutuksessaan kauhukomedian puolelle, mikä ei ole ominta lempigenreäni, sitä voi kuitenkin lämpimästi suositella sekä Oopperan kummituksesta useampiakin tulkintoja nähneelle että täydelliselle märkäkorvalle. Oopperaosuudetkaan eivät olleet liian pitkiä, että niitä kannattaisi pelästyä.
Phantom of the Opera (1943)
1 h 32 min
Ohjaaja: Arthur Lubin
Käsikirjoittajat: Eric Taylor, Samuel Hoffenstein, Jans Jacoby, Gaston Leroux (romaani)
Korteneva 