Bertolt Brechtin näytelmän Pakolaiskeskusteluja tapahtumapaikkana on Helsingin asemaravintola vuonna 1941. Saksalaissyntyinen Brecht oli itse juurikin paennut Tanskasta Norjan ja Ruotsin kautta natsien etenevää rintamaa Suomeen noihin aikoihin. Sen päähenkilötkin ovat samassa asemassa kuin hän Suomessa ollessaan, odottamassa jotain ratkaisevaa käännettä sodassa ja alituisen pakolaisasemansa hermostuttamia.
Kalle, entinen opiskelija ja sittemmin kauppamatkustaja, on ennen pakolaisuuttaan ollut saksalaisten leireillä (kenties vangiksi joutuneena jääkärinä, tarina ei kerro). Hän ja Ziffel, pitkä työtön fyysikko, sattuvat ravintolassa juttusille. Vaikka aluksi heitä yhdistää lähinnä nuiva suhtautuminen tarjoiltuun olueen, molempien yllätykseksi tapaamisista alkaa pian muodostua heille tapa. Ehkä osittain myös siksi, että ainakaan Ziffel ei tunne muita saksaa puhuvia Helsingistä.
Torilla tavataan? – Keskustelujen sisällöstä
Olueiden ääressä puidaan niin pakolaisen osaa maailmassa, jossa valtioita kiinnostaa vain heidän passinsa eikä heidän ruokkimisensa, kuin sosialismin ja kapitalismin jakamia yhteneväisyyksiä. Puheissa vilahtavat niin Hegelin dialektiikka kuin Aleksis Kivikin. Suomalaisuudesta puhutaan etenkin vaiteliaisuutena ja stoalaisuutena, mutta huomiota osakseen saavat myös suomalaiset taitelijat.
Tässä maassa on kuulemma tapana että hyvät runoilijat kuolevat nälkään. Tapaa ei noudateta kuitenkaan tarkasti, jotkut kuuluvat kuolleen myös viinaan.
Ziffel, s. 32
Näytelmässä sivutaan aika ajoin Suomea ja suomalaisuutta, mutta toki se on luontevaa tapahtumapaikankin takia. Ziffelin ja Kallen pöytää ei voi kuitenkaan enää arvailla asemaravintolan kassajonossa: paikalle on tullut 2010-luvulla Burger King. Kallen vasemmistolaisuuden huomioonottaen aika toimii joskus ironisella tavalla. Voisiko hänen hahmonsa julistaa sosialismin paremmuutta ylikansallisessa hampurilaisravintolassa?
Ziffelin elämänkerta
Teoksessa on hetkensä. Ehkä uudesta ystävyydestä innostuneena Ziffel yrittää luonnostella jonkinlaista elämäkertaansa. Alkuun tarinalliset ja jopa hänet itsensä jonkinlaiseen historian suureen kudokseen sitovat anekdootit vaihtuvat kuitenkin vain tekstin luonnokseksi, modernistiseksi avainsanojen sekasotkuksi, jonka lukeminen oli sanalla sanoen lähinnä rasittavaa.
Lopulta Ziffel päättää luopua muistelmiensa laatimisesta todettuaan kokemustensa määrän liian rajoitetuksi. Kallen yrittäessä rohkaista häntä hän päätyy toteamaan:
Teoriassa jokaisella on oma elämänsä, mutta se on huijausta, pätee vain loogisesti, sillä seitsemänkymmenen vuoden vegetoimista voi kyllä nimittää elämäksi, mutta yhtä hyvin kolmea vuotta. Tiedän tuon puheenparren, että puron rannalla olevasta pikku kivestä voi iloita muka yhtä paljon kuin Matterhornista. Kummassakin tapauksessa voi niin sanoaksemme ihailla Luojan kätten töitä. Mutta minä ihailen niitä mieluummin Matterhornilla.
Ziffel, s. 71
Lainaus esittää hyvin teoksessa toistuvan kuvan, jossa Ziffel häpeilee pakolaisuuttaan edeltäneen elämäänsä yltäkylläistä ja ponnistuksetonta elämää. Kalle taas ei näe sitä paheeksi, vaikka hänen luokkansa on joutunut aina tekemään enemmän ja kuluttavampaa elämää, josta ei aina ole leipää tarpeeksi pöytään.
Osittain Kallekin tuntuu käyttävän tätä vertailua retorisesti, sillä mikään ei suoranaisesti anna ymmärtää, että hänellä ravintoloissa istuvana ja myös opiskelleena olisi ollut todellista nälkää, pikemminkin vain enemmän tilaisuuksia havaita puutetta ympärillään. Ziffelistä taas hänen omat kokemuksensa ovat jotenkin vähemmän aitoja juuri tuon eron takia.
Yhteenvetona
Pakolaiskeskusteluja ei ole Brechtin teoksista tunnetuimpia – ja ehkä perustellusti. Se on puitteiltaan hyvin riisuttu näytelmä. Kaksi pakolaista keskustelee 19 eri otteeseen ravintolassa. Aiheiden käsittelykulma on hyvin omaan aikaansa sidottu, esimerkeissä vilisevät 1930- ja 1940-lukujen poliittiset ilmiöt. Se on juurikin sitä mitä se on, kahden eri taustoista tulevan miehen mielipiteitä pakolaisuudesta, kapitalismista, taiteen ja opiskelun tarpeellisuudesta, autenttisuudesta ja – tietysti – sosialismista.
Se antaa kuitenkin pintaraapaisun siihen, millaiset asiat ovat puhutelleet Brechtiä itseään ja hänen omasta ja tuttaviensa kokemuksista pakolaisina Euroopan sisällä toisen maailmansodan alussa. Eräänlaisena aikakapselina näytelmällä on oma viehätyksensä, mutta erityisen hyvin aikaa kestäneenä teoksena sitä ei voi pitää.
Bertolt Brecht: Pakolaiskeskusteluja
155 s., pehmeäkantinen
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1976
Suomentanut: Elvi Sinervo
Alkuteos: Flüchtlingsgespräche (1961)
Korteneva 