Onko sosiaalinen media lopullisesti pilalla?

Viimeisen vuoden aikana olen käyttänyt selkeästi aiempaa enemmän sekä Instagramia että Facebookia. Yhä useammin olen huomannut, että rentoutumiseen pyrkiminen sisällön kasuaalilla selailulla synnyttää pikemminkin ahdistusta kuin helppoja dopamiineja. Miksi? Eikö kyse pitänyt olla alustoista, jotka rakentavat yhteisöllisyyttä ja etenkin (digitaalisia) tiloja viihtyä?

Viimeistään korona-ajan alussa monelle tuli tutuksi termi doomscrolling.¹ Termillä tarkoitetaan nimenomaan sellaisen sisällön parissa ajan viettämistä, joka lähinnä lisää tuskaa maailmantilasta. Muistan itsekin pahimman koronasulun aikaan Helsingin Sanomien tarjonneen pandemiauutisten päivittyvää uutisjuttua, jolla oli öisin jotakuinkin viiden tunnin päivitystauko. Korona-ahdistukseni ollessa pahimmillaan päivitin selaintani sekä jutun päivitysten lakatessa alkuyöstä että aamun varhaistunteina niiden taas alkaessa. Tarkoituksenani oli hallita epävarmaa tilannetta yrittämällä varmistua siitä, ettei yksikään tiedonmuru vallinneesta pandemiasta olisi vilahtanut silmien ohi.

Doomscrollingiin olen toki lukemattomien muiden ihmisten tavalla taantunut useita kertoja elämässäni. Oli kyseessä sitten Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan tai vuoden 2020 Yhdysvaltain vaalit, yritys hallita kaikkea tietoa muuttuvasta ja ahdistusta aiheuttavasta tapahtumasta on varmasti varsin inhimillinen. Kokemus tiedon hallinnasta antaa valtaa tilanteen aiheuttamaa epävarmuutta vastaan.

Toinen tapa suhtautua ilmiöihin on piilottaa ne itseltään. Se, mistä ei tiedä lainkaan, harvemmin aiheuttaa eksistentiaalista kriisiä. Kuten lukuisat muutkin ihmiset, olen monesti elämässäni ollut myös aivan tarkoituksella seuraamatta uutisia, etenkään aktiivisesti. Kaikkea tietoa ei voi hallita ja — kuten puhki kulunut sanontakin toteaa — tieto myös lisää tuskaa.

Ristiriita syntyy siitä, jos nämä kaksi täysin vastakkaista näkökulmaa törmäävät. Mielestäni hyvä esimerkki on Israelin ja Palestiinan välinen konflikti. Minun tapani yrittää hallita monimutkaisen tapahtumaketjun aiheuttamaa ahdistusta on ollut sekä ahmia aiheesta kirjallisuutta ymmärtääkseni tilanteen kokonaiskuvaa ja yrittää pysyä kartalla tärkeimmistä uutisista aiheeseen liittyen. Ennen kaikkea ahdistuksen hallinta on vaatinut jatkuvaa yritystä hyväksyä, että osan ihmisistä suhtautumistapa on aivan päinvastainen. Keskustelu latautuneista aiheista muuttuu herkästi verbaaliseksi konfliktiksi, jos toinen osapuoli kokee keskustelukumppanin joko perustavan käsityksensä vajavaiseen tietoon — tai vaihtoehtoisesti tietävän enemmän, mutta kykenemättä ilmaisemaan asioita toiselle ymmärrettävässä muodossa. Ymmärrettävyys voi vaatia toiselle osapuolelle epäselvän termistön avaamista tai kontekstointia. Esimerkiksi termien avaaminen voi tuntua kohtuuttoman raskaalta, jos samalla herää tuntemus, ettei tiedon hankkimiseksi ole oltu valmiita näkemään vaivaa.

Miksi sitten sosiaalisen median satunnaiselta tuntuva selailu tuntuu nykyään yhtä ahdistavalta kuin tarkoituksenmukainen hakeutuminen itseä pelottavien tai huolestuttavien aiheiden pariin voidakseen hallita niiden aiheuttamia tunteita? Eihän hauska tai kohahduttava video tai kuva keskustele samalla tavalla katsojansa kanssa kuin toinen ihminen?

Kun avaan Facebookin tai Instagramin puhelimestani, saatan törmätä etenkin aluksi tuttavien somepostauksiin. Lemmikkikuvia ja nasevia päivityksiä murheista tai iloista. Seuraamiini ryhmiin tulleita keskustelunavauksia. Mutta suurin osa uutisvirrasta on aivan jotain muuta. Se on sekä sympaattisia eläinvideoita että sisältöjä, joita yhdistää lähinnä yksi tekijä. En voi tietää nopealla vilkaisulla, onko sisältö aitoa.

Esimerkki 1. Video Jennifer Anistonista seisomassa kadunvarressa. Taustalla ihmisiä mielenosoituskylttien kanssa. Anistonin päälle lentää jotain mustaa ainetta. Hän näyttää näkyvästi järkyttyneeltä. Mitä tilanteessa tapahtuu? Avaan kuvatekstin. Se kertoo, että Jennifer Aniston saaneen päälleen öljyä ja kertoo seikkaperäisesti jumalattoman kalliista merkkikellosta, joka Anistonin ranteessa ilmeisesti killuu.

En ole tyytyväinen. Teksti ei kerro mitään olennaista kontekstista. Miten kello liittyy öljyyn, miten öljy mielenosoitukseen, missä tilanne tapahtuu ja milloin. Mikä mielenosoitus edes on kyseessä ja mikä taho värjäävää ainetta heittää?

Selaan kommentteja. Paljon samoja kysymyksiä pyöritteleviä somekansalaisia. Näyttelijä on englanninkielinen, samoin videon saateteksti ja käyttäjien esittämät kysymykset. Muiden käyttäjien antajien vastaukset kuitenkin ovat pitkälti ranskaksi tai muilla kielillä. Ahaa, vihdoin joku väittää ymmärtämälläni kielellä, että kyse on jonkin elokuvan kuvauksista ja tilanne on täysin lavastettu. Minulle jää hämäräksi, mistä elokuvasta on kyse ja mitä kohtauksella haetaan tai miksi videon kehystys on niin absurdi. Ärtymykseni omaan epävarmuuteeni sisällön luotettavuudesta on kasvanut niin suureksi, etten halua ottaa asiasta enemmän selvää, vaan jatkan selaamista toivoen löytäväni itseäni miellyttävämpää materiaalia.

Esimerkki 2. Video, jossa kuvataan pelastetun koiranpennun matkaa. Videon kertoja väittää, että nainen oli pelastanut hangesta koiranpennun ja huomannut vasta eläimen vartuttua sen sudeksi. Montaasinomaisessa videossa näytetään, kuinka pentu nostetaan hangesta, pätkiä eri ikäisestä eläimestä ja lopulta liikkuvaa kuvaa susilaumasta asuintalon pihalta näyttävässä ympäristössä. Kertoja väittää, että pelastetun suden ulvominen talossa houkutteli sen oman lauman hakemaan sitä ja pelastaja laski nyt aikuiseksi kasvaneen eläimen laumaansa. Tarina päättyy sympaattisesti näyttäen, kuinka yksittäinen susi juoksee jonkun paijattavaksi: eläin nimittäin palaa aika-ajoin entisen huoltajansa luo.

Joo ei. Aluksi katson videota jännittyneenä. Törmätessäni eläinten pelastustarinoihin haluan saada onnellisen lopun. Ärtymys voittaa kuitenkin jälleen. Kukaan vähääkään susista tietävä osaisi kertoa, ettei kesyä eläintä voi noin vain laskea luontoon. Puhumattakaan siitä, hyväksyisikö mikään luonnossa elävä lauma tiukkaan hierarkiaansa vierasta, oudosti käyttäytyvää sutta. Onko kaikki videossa näytetty materiaali edes aitoa?

Jälleen kommentteihin. Valtavasti ihastelua. Sydänhymiöitä. Vuodatuksia siitä, miten suunnattoman kaunis kertomus videolla onkaan. Huojennuksekseni havaitsen, etten ole yksin tuohtumukseni kanssa. Moni kommentoijistakin huomauttaa, että video on selkeästi kasattu täysin erillisistä klipeistä, jotka kuvaavat päivänselvästi vieläpä eri eläimiä kuin video antaa ymmärtää. Turhaannun niin siitä, että osa käyttäjistä vaikuttaa uskovan sisältöön sellaisenaan, kuin siitä, että monet myös kokevat tarpeelliseksi eritellä muille seikkoja, jotka kertovat videon olevan täysin fiktiivinen. Miksi edes näin triviaalilta tuntuvat tarinat, joihin sosiaalisessa mediassa törmäämme, eivät ole sellaisia sisältöjä, joihin voisimme luottaa?

Suurinta osaa videoista tai kuvista ei tietenkään verkkoa selatessaan ala faktantarkistamaan. Mutta jos tarkoitus on hetkeksi pistää aivot narikkaan ennen nukkumaanmenoa tai aamukahvilla selailla jotain kevyttä ja hauskaa, se tuskin toteutuu jos tuntosarviaan täytyy koko ajan pitää koholla. Kommenttikenttien perusteella en ole yksin turhautumiseni kanssa, mutta onko Internet enemmän pilalla kuin ennen vai onko vika ehkä vain minussa?

Kyllä ja ei. Internet ei ole ikinä ollut mikään tutkitun tiedon arkkiveisu. Toki sen juuret ovat yliopistojen ja valtiollisten toimijoiden välisen yhteistyön mahdollistamisessa, kuten ARPANET-verkossa. Mutta sen juuret ovat yhtä lailla keskustelulaudoilla, joissa harrastuksista puhuminen, hassuttelu ja trollaaminen ovat eläneet usein hyvinkin tiiviisti yhdessä.² Varhaiset keskusteluympäristöt rakentuivat kuitenkin pitkälti sen ympärille, että fyysisesti eri puolilla maailmaa olevat ihmiset kaipasivat väyliä viestiä toistensa kanssa löytääkseen muita samoista asioista kiinnostuneita. Se on varmasti mahdollista Internetissä edelleen. Mutta epäilen suuresti, että se on paljon vaikeampaa ympäristössä, joka on täynnä sisältöä, jolla ei ole mitään yhteyttä todellisuuteen. Jos anonyymitili julkaisee kierrätettyjä, AI:lla tuotettuja kuvia ja tekstejä, joiden totuudellisuuden selvittäminen vain aiheuttaa jatkuvaa stressiä, kuinka se luo yhteisöllisyyttä?

Onneksi somejaan voi edelleen yrittää kuratoida. Mutta Facebookin ja Instagramin kaltaiset alustat tekevät yhä mahdottomammaksi käyttäjälle löytää halutunlaista sisältöä. Jos haluan vaikkapa nähdä itseäni visuaalisesti miellyttäviä sisutuskuvia, joudun ponnistelemaan löytääkseni valtavasta massasta ne, joita ei ole tehty tekoälyllä. Jos haluan selata true crime -sisältöä, joudun tosielämän rikostarinoiden lisäksi näkemään sisältöjä, jotka eivät perustu todellisiin tapahtumiin mitenkään. Puhumattakaan siitä, että halutessani nähdä nimenomaan ystävien tai tuttavien tai minua kiinnostavien tilien sisältöä, uutisvirtaan päätyy silti yhä enenevissä määrin myös aivan kaikkea muuta. Päivityksiä tileiltä, joista en ole ikinä kuullutkaan, ja tileiltä, joista ei ensisilmäyksellä voi päätellä, onko sen takana botti vai oikea ihminen.

Nämä ongelmat voivat tuntua melko yhdentekeviltä, jos kyse on vain viihtymisestä. Mutta samat ongelmat tulevat vastaan, jos yritän etsiä sisältöjä, jotka liittyvät vaikkapa Yhdysvaltojen vaaleihin tai Venäjän toimiin Ukrainassa. Sosiaalisen median sisällön luotettavuuden ongelmalla on myös kerrannaisvaikutuksensa. Mitä useammin ihminen törmää samaan väitteeseen, sitä mahdollisemmalta se tuntuu. Etenkin, jos se tukee omaa olemassa olevaa arvomaailmaa. Jos kyse on esimerkiksi terveysväitteestä, tällöin triviaalilta tuntuvasta somesisällöstä voi tulla jotakin, millä on todellisia vaikutuksia ei vain yksilön vaan kokonaisten yhteisöjen tai yhteiskuntien toimintaan ja turvallisuuteen.

Ehkä jatkossa yritän aiempaan poiketen tarttua iltaisin vaikka hömppäromaaniin. Sekin tuntuu yllättävän korkeakulttuuriselta vaihtoehdolta tekoälyllä luotuihin kissavideoihin verrattuna. Katseen kääntäminen pois ongelmasta ei kuitenkaan tälläkään kertaa poista sen olemassaoloa. Internet ei ehkä ole lopullisesti pilalla, mutta ainakin sosiaalisen median tulevaisuuden näkymät vaikuttavat aika dystooppisilta.

¹ Käsitteen doomscrolling määritelmästä ks. esim. Merriam-Webster.
² Arkaaisista verkon keskustelupalstoista on kerrottu kiintoisasti esimerkiksi Jaakko Suomisen & ym. teoksessa Digitaalisia kohtaamisia – Verkkokeskustelut BBS-purkeista sosiaaliseen mediaan, 2019.

Artikkelin kuvat: Artikkelin kuvituskuvana Bart Eversen, 2006. Jutussa käytetty myös omaa kuvankaappausta YouTube-videosta, jonka on julkaissut tekoälyllä tehtyihin sisältöihin keskittyvä käyttäjätili.