Hiljattain Ylellä julkaistiin artikkeli siitä, miten noin puolet suomalaisista olisi valmis sysäämään vanhusten hoitovastuuta entistä enemmän näiden perheenjäsenille julkisen talouden haasteiden takia. Tarkasteltaessa vastaajien joukkoa enemmän, tekstissä tuotiin selvästi esille, miten ajatusta vastustivat eniten 55–64-vuotiaat, etenkin naiset, ja tukivat eniten etenkin alle kolmekymmentävuotiaat nuoret aikuiset.
Ensimmäinen ajatukseni oli jonkinlainen toivottomuus. Tuleeko seuraavasta poliittisten päättäjien sukupolvesta entistäkin uusliberalistisempi ja tunnekylmempi? Ovatko nykyisen hallituksen tuntuvat suunnitellut leikkaustoimet sosiaali- ja terveydenhuoltoalaan (ja sote-alan järjestöpuolelle) vasta lämmittelyä sille, mitä tulemme näkemään 2040-luvulla?
Mahdollisesti. Asiaa puntaroidessani näistä vastaajaryhmistä on helppo erottaa muutama niitä määrittävä tekijä.
Nuorimmassa ikäryhmässä erityisesti miehet ovat selvästi naisia enemmän naisten suuremman hoivaroolin kannalla. Muissa ikäryhmissä sukupuolten välillä ei ole kovin isoja eroja.
– Lainaus Ylen artikkelista ”Lähes puolet suomalaisista työntäisi aikuisille lapsille enemmän hoivavastuuta ikääntyneistä”, julkaistu verkossa 28.1.
Hoitovastuun yksilöille nykyistä enemmän siirtäisivät 18–24-vuotiaat vastaajat. Samassa artikkelissa tuodaan esille, että he myös ovat muita vastaajia hanakammin sitä mieltä, että olisi toivottavaa, että nimenomaan naiset ottavat enemmän vastuuta vanhusten hoidosta. Toisaalta se ryhmä, joka eniten toivoo, ettei yhteiskunnan tarjoamia rakenteita hoidon suhteen entisestään vähennettäisi, ovat juuri niitä, jotka tällä hetkellä tekevät merkittävän osan perheen sisäisestä hoitotyöstä. Kertooko tämä nuorten empatiavajeesta omien vanhempiensa ja isovanhempiensa ikäpolvea kohtaan? Ehkä.
Vastaajaryhmiä erottaa kuitenkin toinenkin asia. Nuoret ja etenkin nuoret aikuiset miehet ovat ryhmä, joiden keskuudessa on eniten syrjäytymistä ja jopa 20 prosenttia suomalaisista pojista luokitellaan heikoimman tasoisiksi lukijoiksi. Monet kokevat, että koulutusjärjestelmä ei ole osannut tukea heitä. Nuorten aikuisten keskuudessa nimenomaan on tapahtunut merkittävää poliittista polarisoitumista, jossa eritoten nuoret miehet gravitoituvat uusliberalistisen politiikan suuntaan. Maailmankatsomuksessa painottuvat yksilön vastuu itsestään, niin sanotut perinteiset arvot kuten aiempaa sukupolvea korostuneempi halu sukupuolittuneisiin parisuhde- ja työnjakorooleihin ja skeptisyys aiemmin luotettavina pidettyjä tiedon instituutioita kohtaan.
Ainakin anekdoottisella aineistolla on helppo nähdä miksi. Kokemus tyttöjä suosivasta varhaiskasvatuksesta ja koulujen oppimisympäristöstä ja siitä, ettei esimerkiksi seurustelukumppania ole yhtä helppo löytää kuin ennen osin juuri arvomaailmojen polarisoitumisen takia, ovat vain yksittäisiä asioita, jotka lisäävät nuorten miesten osattomuuden tunnetta. Monet haaveilevat perinteisemmästä arvomaailmasta, mikä selittänee osin Andrew Taten kaltaisten somevaikuttajien suosiota. Toki myös nuorten naisten pahoinvointi on kasvanut. Koronavuodet keskellä perusopetusvuosia tai toisen asteen tutkinnon suorittamista, tutkintojen väliset välivuodet, aiempaa vaikeammin saavutettavat mielenterveyden palvelut ja sosiaalisen median pikaviestimien lisääntynyt painotus sosiaalisessa kanssakäymisessä eivät ole haasteita, joihin nykyinen hallituspolitiikka tai mediamaisema mielestäni suhtautuisivat erityisen empaattisesti.
Toisaalta ikäihmisten omassa kodissaan asumista on pystyttävä tukemaan mahdollisimman pitkään. Omaishoitajuus on yksi keino paikata sosiaali- ja terveydenhoitoalan hoitopaikkojen ja hoitajien puutetta. On kuitenkin mielestäni varsin selvää, ettei omaishoitajuutta tueta tarpeeksi. Kuten Omaishoitajaliiton Sari Tervonen ja Elias Vartio kirjoittivat viime vuoden puolella Maaseudun tulevaisuudessa: ”Epävirallinen hoiva muodostaa hoivan ”selkärangan” ja on jopa 80 prosenttia hoivan kokonaisuudesta.” Tämä johtuu niin omaishoidon tuen saamisen tiukasta kriteeristöstä, vähentyneistä hoivapaikoista kuin vähentyneistä tukipalveluistakin. Omaishoitajuuden merkitystä korostetaan julkisessa keskustelussa mielestäni usein, mutta sille ei yhteiskunnallisella päätöksenteolla osoiteta tämän narratiivin mukaista taloudellista tai muuta tukea tarpeeksi, jotta kotona mahdollisimman pitkään asuminen voitaisiin toteuttaa arvokkaasti ja hoidon laadusta tinkimättä.
Ehkä aluksi hoivavastuun yksilölle vierittämisen koventuneista nuorten aikuisten asenteista ahdistunut reaktioni ei ollutkaan niin kaukana siitä, mihin asiaa järkeistämällä lopulta päädyn tarkastelussani. Jos julkinen talous ja yksilön hoiva asetetaan vastakkain, asenteet ovat koventuneet, nimenomaan niitä ryhmiä kohtaan, joihin yksilö itse ei tunne kuuluvansa tai joiden hän ei tunne olevan omalla vastuullaan. Mielestäni nykyistä kehityssuuntaa kuvaamaan on vaikea keksiä osuvampaa termiä kuin empatiavajeen lisääntyminen yhteiskunnassa. Näkemykset vanhusten hoivan vastuusta ovat vain yksi alue, johon yhä useampi etsii vastausta yksilöiden ja lähipiirin vastuiden lisäämisen kautta.
Artikkelikuvan lähde: Justin Sorensen, 2008. Annettujen tietojen mukaan kuvan henkilö on amerikkalaisessa hoivakodissa.
Korteneva 