Stieg Larsson – Miehet jotka vihaavat naisia

Millennium-sarja lienee tuttu kaikille vähänkin dekkareista kiinnostuneille ja aika usein koristaakin suomalaisten kirjahyllyjä: kuuluuhan sarja maailman myydyimpiin kirjasarjoihin. Ensimmäinen osa on julkaistu alunperin jo 2005 (suomennettuna 2009) ja vaikka maailman luulisi muuttuneen paljonkin viimeisessä 15 vuodessa, siltä ei tunnu lukiessaan Miehet jotka vihaavat naisia -romaania.

Stieg Larssonin alkuperäisen trilogian ensimmäinen osa kertoo neljissäkymmenissä olevasta tutkivasta toimittajasta Mikael Blomkvistista, joka on juuri saanut tuomion kunnianloukkauksesta julkaistuaan epäimartelevan jutun Wennerstroem-talousmogulista. Mikael tuntee, että hänen täytyy ottaa välimatkaa yhdessä toimittaja Erika Bergerin kanssa perustamaansa Millennium-aikakauslehteen vähentääkseen Wennerstroem-yhtymän epäedullista kiinnostusta julkaisua kohtaan.

Nuori eksentrinen hakkeri Lisbeth Salander on palkattu ottamaan selvää Mikaelin taustoista ja sen hän tekeekin perusteellisesti. Toimeksiantajana on Dirch Frode, joka edustaa vanhaa teollisuusmagnaattia, Henrik Vangeria. Vanger haluaa ottaa selvää, onko Mikaelista selvittämään vuosikymmeniä vanha katoamistapaus. Hän tarjoaa tuntuvaa korvausta ja tietoja Wennerstroem-yhtymästä, kunhan Mikael vain käyttää vuoden aikaansa Henrikin palveluksessa.

Mikael asettuu Hedestadin maalaiskaupungin lähelle Hedebyn saarelle, jossa yksistään asuu jo hämmentävän monta Vangeria, joista kaikki ovat riidoissa kukin kenenkin kanssa. Hahmoja on paljon ja samoin juonenkäänteitä. Toisaalta on laaja Vangerin suku ja kummallinen katoamistapaus, jota Henrik Vanger epäilee jonkun läheisensä tekemäksi henkirikokseksi. Samaan aikaan Mikaelin taustakartoituksen tehnyt Lisbeth saa uuden huoltajan, sillä virallisesti hänet on todettu yhteistyökyvyttömyytensä takia kyvyttömäksi huolehtimaan itsestään tai talousasioistaan. Entisen lempeän asianajaja Holger Palmgrenin tilalle tulee sadistinen Nils Bjurman.

Wennerstroem-yhtymän salaisuuksien selvittely tuntuu Mikaelista tuomion jälkeen raskaalta, joten hän huomaa tahtomattaankin paneutuvansa Harriet Vangerin katoamiseen. Miten suljetulta saarelta on voinut kadota? Kuka lähettää Henrik Vangerille vuosittain kuivakukan aina tämän syntymäpäivänä? Pian selviää, että Harriet on ollut perillä kammottavien rikosten sarjasta ja Vangerin suvulla on asian kanssa jotain tekemistä. Kun uusia tiedonjyviä alkaa tulla, Mikael pyytää Frodelta apukäsiä – ja tutustuu näin Lisbeth Salanderiin.

Lisbethin tarina jatkuu syvällisemmin seuraavissa teoksissa, mutta Miehet jotka vihaavat naisia –jännärissä hän on vielä melko pintapuolinen hahmo. Suurin osa hänen luonteestaan ja ajatuksistaan tulee esiin hänen häntä itseäänkin hämmästyttävän läheisessä suhteessaan Mikaeliin ja siinä, miten hän käsittelee niitä miehiä, jotka – teoksen nimen mukaisesti – ovat hänen silmissään pelkkiä naistenvihaajia. Vaikka Larssonilla on tapa suorastaan anaalisesti selventää jokaisen henkilöhistorian tapahtumat koko ihmisen elämänkaaren ajalta, Lisbethistä hän kertoo lähinnä rikos- ja seksuaalihistoriaa. Niiden kauttahan ympäristö on aina arvottanut ja patologisoinut tätä nuorta naista, myös esimerkiksi uusi huoltaja Bjurman ei tunnu paljon muuta miettivänkään.

Teoksen suurin ongelma on jaarittelu ja välillä töksähtelevät luettelomaiset kohdat, joissa Larsson selostaa tarkkaan muunmuassa Lisbethin tietokoneen speksejä, huoneiden sisustusta ja, kuten sanottua, jokaisen tarkkaa henkilöhistoriaa. Esimerkiksi ensimmäisessä teoksessa esitelty Lisbethin työnantaja Dragan Armanski ei saa ollenkaan niin suurta osaa romaanissa, että hänen työhistoriaansa tai vanhempiensa taustoja tarvitsisi esittää, vaikka hän myöhemmissä osissa esiintyykin enemmän. Tämä on toisaalta myös Larssonin etu, kaikkea ei tarvitse muistaa ja jaarittelu tekee teoksesta myös nopealukuisen, kun myös tärkeät yksityiskohdat tuodaan perinpohjin esille kerronnassa.

Kuten muutkin trilogian osat, Miehet jotka vihaavat naisia on julkaistu postmorteemisti Larssonin kuoltua viisissäkymmenissä, eikä sitä ollut vielä toimitettu. On siis vaikea arvioida, miten teksti olisi muuttunut, jos Larsson olisi voinut tehdä yhteistyötä kustannustoimittajan kanssa eikä viimeistelyä olisi tehty – tai välillä tuntui, että jätetty tekemättä – hänen kuoltuaan. Miehet jotka vihaavat naisia on kuitenkin kaiken kaikkiaan pätevä kesädekkari jopa inhorealistisine käänteineen ja pitkistä veistelyistään huolimatta. 600-sivuiseksi järkäleeksi se on yllättävän jouhevaa luettavaa.

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia
611 s., pehmeäkantinen
WSOY, 2010 (25. painos)
Suomentanut: Marja Kyrö
Alkuteos: Man som hatar kvinnor (2005)